Heräsin tänään viideltä aamulla. Seinäni takana sijaitsevasta erotiikkaravintolasta kuului vielä tasainen poppikoneen jytinä, kun vetelin kenkiä jalkaani ja laahustin viileään Münchenin aamuyöhön. Edellisiltana oli satanut räntää, mutta nyt ilma oli jo kuulaampi. Olin silti onnellinen, että suuntani olisi jo samana päivänä kohti etelää.

Tästä päivästä olisi tulossa erikoinen. Vartin yli kuusi astelimme hienoon junaamme, jonka päätepisteenä olisi Pariisi noin kuusi tuntia myöhemmin. Alkuun ihmettelin, kuinka korvani menivät jatkuvasti lukkoon, ja tunneleiden läpi ajettaessa niihin suorastaan sattui. Muuten eteneminen oli hiljaista ja tasaista; tosin jossain kohtaa aloin miettiä, mahtaakohan tämä juna kulkea hieman nopeammin kuin normaalisti. Tämä blondihetkeni kesti noin viisi tuntia, ennen kuin tajusin katsoa seinillä olevia näyttöjä. Niiden mukaan juna eteni 300-320 kilometrin tuntinopeudella. Luotijuna! Kuinka siistiä! Tällaisella hurauttaisi kotiin Reisjärvelle vähän reilussa tunnissa!

Pariisi oli se paikka, jota olin pelännyt eniten tässä päivässä. Minulla oli tunti ja viisi minuuttia aikaa löytää kaupungista eräs toinen rautatieasema, josta lähtisi junani kohti Espanjaa. Puhelimen reittiohjeen mukaan kävellen matkassa kestäisi tunti ja neljä minuuttia, joten käytännössä minun tulisi edetä puolijuoksua.

Oletteko koskaan muuten koittanut tehdä sellaista kävelylenkkiä, että teillä on täysi 50 litran rinkka selässä, iso kassi toisessa kädessä ja koiran talutushihna toisessa? Lisäksi yritätte samaan aikaan jommalla kummalla kädellä seurata puhelimen reittiohjetta ja estää koiraa syömästä kaikkia nenäliinoja ja roskia mitä eteen tulee. Minäpä tein, eikä siihen matkaan mennyt kuin 55 minuuttia. Voin sanoa, että Pariisista kaupunkina ei jäänyt kyllä yhtään mielikuvaa.

Pariisista lähtiessä oli toisessa luotijunassamme sen verran väljää vielä, että saimme hetkeksi kokonaisen neljän hengen loossin käyttöömme. Minä hikoilin ihan järjettömästii hoidettuani meidät ja tavaramme junaan saakka. Mummokoirakin taisi olla hieman uupunut; se lysähti loossin lattialle kyljelleen ja heitti ilmaan pitkän onnenpierun. Minä taas en tiennyt häpeäisinkö enemmän koiraani vai omaa litimärkää olemustani.

Juna täyttyi nopeasti ja loppujen lopuksi Lera joutui tönöttämään keskellä ahdasta käytävää, kun eihän noille eläimille mitään paikkoja junassa jaeta. Juttelin siinä jollekin kanadalaispariskunnalle ja koira paistatteli junan ainoana lemmikkinä ihmisten suosiossa. Kaikilla tuntui olevan jotain eväitä mukanaan, joten mummokoira kyllä ylitti itsensä täydellisessä käyttäytymisessä, herkkujen toivossa luonnollisesti. Se teki jopa temppuja, joita sille ei ole koskaan edes opetettu. Lopulta joitakin saksalaisia kai alkoi säälittää tuon hyväluontoisen koiran ahdinko seistä keskellä käytävää. Niinpä he kertoivat menevänsä oluelle ravintolavaunuun ja toivoivat meidän istuvan heidän paikoilleen siksi aikaa. No mehän otimme uudet paikkamme kiitollisina vastaan. Siinä koiran pää polvellani, ulos katsellessani tuli aivan mahtava reissufiilis!

No eipä liikaa hyvää, ettei jotain pahaakin välillä. Saavuimme Figueraan jälleen kuuden tunnin matkustamisen jälkeen. Siitä olisi enää noin tunnin matka Barcelonaan. Matkaliput tarkastettiinkin jo pihalla, siinä asemalaiturilla. Erikoista touhua. Edellisessä junassa olin saanut maksettua koiran matkan samalla, kun konduktööri tuli tarkastamaan minun lippuni. Tällä kertaa lippu täytyi käydä ostamassa aseman sisältä. Eipä se sinänsä mitään haitannut, paitsi että minulla oli noin kahdeksan minuuttia aikaa. Tällä kertaa siis juoksin ihan oikeasti, eikä se rinkkakaan niin painava ollut vielä portaita alaspäin juostessa. Pyysin jonottajilta, voisinko saada etuilla junan lähdön vuoksi, ja ystävällisesti he antoivat minun mennä edelleen. Takaisin laiturille päin pyyhältäessäni läpivalaisivat vielä rinkkanikin. Kuinka hitaalta sekin toimitus voi tuntua, jos on noin kolme minuuttia aikaa junasta myöhästymiseen. No tässähän kävi nyt sitten sillä tavalla, että olisin ehtinyt siihen junaan, mutta ei minua päästetty sinne, koska koiralla kuuluisi kuulemma olla häkki tai portti. Minähän sitten hieman siinä lämpenin, kun eivät voineet sitä minulle kertoa saman tien, vaan laittoivat minut ensin ostamaan yli 40 euron lipun koiralleni. Yhtäkkiä tuntui, kuin englannin kieli olisi ollut äidinkieleni lapsesta saakka ja käteni viuhtoivat kuin italialaisilla. Eihän siitä mitään apua tietenkään ollut. Tappion kärsineenä istahdin rautatieaseman eteen tasaamaan hengitystäni. Kello oli yhdeksän illalla; olin tehnyt matkaa lähes 16 tuntia ja nyt olin kieltämättä väsynyt, vihainen ja nälkäinen. Ainoaksi vaihtoehdoksi koin sillä hetkellä taksin. Voitteko kuvitella paljonko maksaa euromaassa yli sadan kilometrin taksimatka? Paljon. Rahaahan se tietenkin vain on, ja sitä saa lisää kun tekee välillä hieman enemmän töitä.

Saavuin uuteen kotiini kymmenen jälkeen ja tapasin ihanan Ruthin, asunnon omistajan. Hän on mahtavan oloinen tyyppi, vaikkakin meillä on pieni kielimuuri, kun hän ei oikein osaa englantia enkä minä espanjaa. Mutta eiköhän tässä opita pikkuhiljaa. Kaiken kaikkiaan sanoisin tästä päivästä, että paljon kerrottavaa jää kavereiden lasten lapsille. Wuhuu, olen vihdoin täällä! Ja kun kiukku laantui, nyt on taas hyvä fiilis!