Sanovat, että reissaaminen, uudet kokemukset ja muu liibalaaba muuttavat ihmistä. Nyt se on todistettu, antakaas kun kerron:

Olen aina ollut sitä mieltä, että koiran kuuluu nukkua omalla paikallaan lattiatasossa. Tämän reissun aikana olemme kuitenkin joutuneet hieman improvisoimaan tässä järjestelyssä. Joinakin öinä mummokoira on nukkunut auton takapenkillä, toisinaan taas teltassa minun jaloissani. Jotkut pikkumökit joissa yövyimme olivat niin kylmiä yöaikaan, etten saanut unta kuunnellessani alapuoleltani kantautuvaa koiran hampaiden kalinaa, joten annoin sille luvan nukkua oman punkkani jalkopäässä.

No, viikko sitten mummokoira oli hypännyt tähän vaatimattomaan 180 senttiä leveään sänkyyni sillä aikaa kun nukuin, joten huomasin rikoksen tapahtuneen vasta aamulla, enkä jaksanut tapahtuneeseen unenpöpperöisenä puuttua. Tämä toistui seuraavina öinä sillä erotuksella, että joka aamu herätessäni Lera nukkui hieman lähempänä minua. Noin neljä aamua myöhemmin se makasi jo pitkin pituuttaan minun selkääni vasten. Humoristisinta on, että eilen ja tänäaamuna heräsin lusikka-asennosta koirani kanssa. Tosin mummokoira ei ilmeisesti ole tajunnut lusikan syvintä olemusta, vaan se nukkui väärinpäin minuun nähden (tai ehkä sen mielestä minä nukuin väärinpäin, vaikeaa sanoa). Joten olen herännyt nyt kahtena aamuna siihen, että ensimmäisenä silmät avatessani olen nähnyt koirani pyllyn. Eh...

Tunnustan nyt sitten näiden todisteiden valossa, että kyllä, yksin matkustaminen muuttaa ihmistä. On ihanaa herätä äänekkäästi kuorsaavan koiran vierestä.