Kyllähän se nyt siltä vaikuttaa, että Barcelona vei tämän ensimmäisen erän. Tämän päivän päätteeksi poskilleni läpsäistyt viimeisetkin ei-vastaukset saivat polveni notkahtamaan, veren roiskahtamaan nenästä ja tiputtivat minut suoraan kanveesiin. Tässä keräillessäni itsetuntoni rippeitä ympäri mattoa, mietiskelen mitä kaikkea tänä syksynä on tullut tehtyä.

Ensimmäiseen kuukauteen mahtui 12 eri Euroopan maata, autolla ja junilla. En ole ehkä vieläkään täysin sisäistänyt mitä tuli tehtyä; sehän oli aivan uskomaton matka. Toisen kuukauden aikana taas suoritin yhden kokonaisen koulun! Nyt, viimeisen kuukauden aikana olen oppinut omasta mielestäni melko vahvat alkeet espanjan kielestä. Sanoisin, että tämä ei todellakaan ollut loma. Kolme kuukautta silkkaa toimintaa, oppimista, uusia ihmisiä ja paikkoja. Mutta en minä lomaa kaipaakaan, päinvastoin; minulla on ikävä töihin. Käsittämätöntä, että minä - työnarkomaani - olen ollut kohta NELJÄ kuukautta tekemättä töitä!

Tässä kohtaa kaikki kysyvät: "Miksi et mene sinne Kanarialle, jos siellä kerran olisi töitä?" Vastaus kuuluu: Koska en halua mennä sinne. Piste. Minua kiinnostaa elämä Kanarialla yhtä paljon kuin kalaa kiinnostaa polkupyöräily. Minulle lämpö tai aurinko ei ole mikään sortin motivaatiotekijä liikkumiseeni. Pääasia ei ole suunta, vaan liike. Paikoillani en osaa olla.

En tiedä vielä paluupäivää, enkä tiedä löydänkö heti töitä Suomestakaan. En tiedä vielä mistään mitään. Juuri se tekee elämästä mielenkiintoista; mahdollisuuksien määrä on valtava. Juuri nyt haluan vain pyyhkiä nämä nopeasti kuivuvat veret nenästäni sekä korvistani, ja alkaa suunnitella ottelun toista erää kunhan olen siihen valmis.