Pääsin pitkästä aikaa pienelle retkelle, kun sattui tähän toukokuulle sellainen mukava työttömyysjakso. Varasin Ryanairilta lennot Tampereelta Malagaan, josta tarkoitus oli jatkaa mahdollisimman nopeasti johonkin tuntemattomaan suuntaan. Sattuikin sitten niin, että edellisenä iltana ennen matkaanlähtöä minulle alkoi nousta kuume ja kurkkukin varoitteli tulehduksesta. Minähän sitten päätin, että tauti lähtee buranalla sekä tahdonvoimalla; sillä tavalla se ainakin sesongin aikana töissä lähtee.

Malagan lentoasemalla huomasin kyllä itsessäni pientä havainnointikyvyn hitautta. Siinä seisoskelin pihassa ja tuijottelin eteeni bussipysäkille miettien hartaasti, mistä mahtaa lähteä juna kohti kaupungin keskustaa. En edes tiedä kauanko siinä patsastelin, ennen kuin tajusin siirtää katsettani noin kymmenen senttiä vasemmalle. Siinä heti nenäni edessä tönötti noin neliömetrin kokoinen kyltti, jossa luki "Train, Tren" ja siinä oli myös junan kuva sekä noin minun käteni kokoinen nuoli vasemmalle. Tästä päättelin, että olisi järkevää seurata tuota nuolta. Onneksi noita kylttejä oli noin viiden metrin välein, joten en päässyt eksymään tuolla lähes tyhjällä pihamaalla...

Pääsin kuin pääsinkin keskustaan, jossa aivan uskomattomalla vaistolla löysin hostellilleni, vaikka olinkin unohtanut kuumepäissäni ladata puhelimeeni Malagan kartan. Ilmeisesti edellisistä reissuistani on ollut jotain hyötyä. Sittenpä alkoikin meikäläisen voimat olla lopussa. Jotain oli kuitenkin syötävä, joten kävelin kulman takana sijaitsevaan ravintolaan, jossa ilokseni osasin tilata espanjaksi oluen ja hieman juustoa. Tämän jälkeen retkahdin sänkyyni, noin kahdeksalta illalla, ja siitäpä alkoikin sellaiset kuumehoureet ettei mitään järkeä. Näin näkyjä, kuulin harhoja, koitin nousta juomaan vettä mutten pystynyt, koska näin samaan aikaan jotain unentapaista. Jossain kohtaa sain repäistyä itseni sen verran hereille, että hörppäsin suullisen vettä, ja huomasin kurkkuni olevan niin tulessa etten meinannut saada sitä nieltyä. Pakotin särkylääkkeen alas kurkusta ja vetäydyin kahden viltin alle palelemaan, vaikka huoneessa oli vielä siihen aikaan illasta 27 astetta lämmintä.

Aamulla keräilin itseni suihkuun ja katsottuani peiliin tajusin, että on lähdettävä lääkäriin. Koko kaulani oli aivan turvonnut. Tuo hetki oli ainoa kerta ikinä, kun reissuillani olisin toivonut olevani jollakin Tjäreborgin seuramatkalla, jossa opas hoitaisi minut sairaalaan. Onneksi hostellin työntekijä ja eräs huonetoverini auttoivat minua parhaansa mukaan, jotta löytäisin sellaisen sairaalan, johon turistit voivat mennä näyttäen Eurooppalaista versiota Kela-kortista. Itseasiassa tuo ystävällinen kämppikseni Carmen sattui tuntemaan jonkun kyseisen sairaalan lääkäreistä, ja soitti sinne pyytääkseen, että minut ohjattaisiin sellaisen lääkärin luo, joka puhuisi edes pikkuisen englantia. Välihuomautuksena, jos joku tarvitsee joskus lääkäriä Malagassa, kyseisen sairaalan nimi on Hospital Civil.

Pari kyyneltä taisi tipahtaa aurinkolasieni alta, kun raahauduin 30 asteen helteessä tuon viidentoista minuutin matkan sairaalaan. Neuvonnassa tietenkin vastaus kysymykseeni "Puhutteko englantia?", oli tiukka ei. Tämä ei minua lannistanut, sillä pystyin kyllä säälittävällä palikka-espanjallani sekä elekielellä selviämään tilanteesta, olinhan kuitenkin kaksi vuotta sitten opiskellut kieltä kokonaisen kuukauden!

Pääsin myös todella nopeasti hoitajan luokse, jonka vastaus samaan kielikysymykseeni oli vielä astetta tiukempi ei. Kyseinen täti oli myös päättänyt, että jos hän tavaa minulle hitaasti omaa kieltään kuin jollekin jälkeenjääneelle lapselle, niin tilanteesta selvitään. Yllättävää kyllä, huomasin ymmärtäväni todella paljon, vaikkakin tuntui että hoitaja puhui silti hieman liian nopeasti. Ongelmana oli vain se, että oma sanastoni ei ihan ole sairauskertomusten tasolla, lähinnä osaan sanoa esimerkiksi "haarukka", "kananmuna", "työvoimatoimisto" tai "minulla on nälkä". Paikalle oli siis pakko saada joku, jolle pystyin selittämään englannin-espanjan-elekielellä asiani.

Odotellessani lääkäriä odotussalissa, tuijottelin avonaisen ikkunan takana tönöttävää appelsiinipuuta. Se oli jotenkin onnellinen hetki ja tajusin, että juuri tällaisista retkipäivistä jää eniten muistoja muisteltavaksi. Lääkärin kanssa kaikki meni aivan hienosti, puhuimme jotain älytöntä sekakieltä, jonka tuloksena ymmärsimme toisiamme varsin hyvin. Lääkäri paukautti minulle NELJÄ eri lääkekuuria ja löi vielä jonkun piikin ahteriini. Se olikin mieletöntä ainetta se! Kun pääsin takaisin hostellille, olin aivan uusi ihminen. Hostellin työntekijäkin valitti nähtyään minut, että kun hänellä oli katkennut ranne Hollannissa, hän oli vain saanut pelkkiä särkylääkkeitä, ja oli nyt pahoillaan ettei se ollut katkennut Espanjassa, kun olisi kerran ollut kunnon lääkkeitä tarjolla. Minulle palasi ruokahalukin saman tien, ja söinkin kuin hevonen pitkin päivää, mitä nyt lepäämiseltäni ehdin.

Tänä aamuna heräsin virtaa täynnä. Forecan mukaan piti olla ukkosta ja tuulta, joten olin valmistautunut pysyttelemään sisätiloissa, mutta koska sattuikin taas olemaan +30 astetta ja pelkkää aurinkoa, niin minä lähdin kaupungille kiertelemään. Taisinkin sitten kiertää koko kaupungin keskusta-alueen. Ja ehkä myös pari lähiötä. Tulin myös siihen tulokseen, että tämä kaupunki on nyt nähty. En löytänyt itselleni mitään erityisen kiinnostavaa tästä kohteesta, tylsistyisin täällä varmastikin neljässä päivässä. Joten huomenna lähden etenemään bussilla sellaiseen sanahirviökaupunkiin kuin La Linea de la Concepcion. Kaupunki sijaitsee ihan tuossa Gibraltarin vierustoilla. Voipi olla, että huomenna näen apinoita!